Lähdin hakemaan kik seuraa naisista. Sellaista helppoa juttelua, pari kuvaa, ehkä kahvit, ei suuria odotuksia. Sitten vastaan tuli valokuvaaja, joka ei kysynyt mitä tykkään katsoa, vaan mitä valo tekee keittiöni pöydällä kello kuusi iltapäivällä. Nauroin ja vastasin, että se hukkuu tiskivuoreen. Siitä se alkoi.

Ensimmäinen tapaaminen ei ollut ravintolassa. Se oli puistossa, jonne hän tuli kuin muuttolintu, kamera valmiina ja selkeä suunnitelma mielessään. Ei oteta kuvia heti. Katsotaan ensin. Kuuntelin miten lehdet sihisivät. Hän siristi silmiään ja sanoi, että valo on vielä kovaa, odotetaan viisi minuuttia. Opin silloin yhden jutun, joka tekee treffeistä valokuvaajan kanssa oudon rauhalliset. He eivät juokse kellon perässä. He juoksevat valon perässä.

Minulla on oma menneisyyteni kuvien kanssa. En ole ammattilainen, mutta kasvoin talossa, jossa filmipurkkeja löytyi talvitakin taskusta ja pakastimesta. Silti en ollut koskaan pysähtynyt miettimään miksi keskipäivä tappaa ihon sävyt ja miksi kultainen hetki on enemmän kuin Instagramin klisee. Fakta: kameran kennon dynamiikka on yleensä noin 12–14 valotusaskelta, kun taas ihmisen näkö mukautuu laajemmin. Siksi kuvaaja valitsee hetken. Ei sen takia että se näyttää kivalta, vaan koska fysiikka pakottaa.

Miten kik seuraa naisista liittyy tähän. Ensin se oli vain paikka, jossa vaihdoimme viestejä ilman turhaa muodollisuutta. Hän lähetti minulle testiruutuja, kännykän raakaa, ei filttereitä. Minä vastasin emojilla ja kysyin miksi jokaisen kuvan tausta on auki ja etuala pehmeä kuin univelli. Hän vastasi yhdellä sanalla. Aukko. Siitä avautui kokonainen maailma. Iso aukko, pieni syväterävyys, bokeh joka ei ole mikään taika, vaan japanista lainattu sana, joka tarkoittaa sumennusta ja säkenöivää taustaa. Trivia, joka jäi mieleen: sanan bokeh toi valokuvakirjoihin 1990-luvulla Mike Johnston, ja kirjoitusasu vakiintui, jotta ääntäminen olisi selkeä eri kielillä.

Kävelimme silloilla ja alikulkujen läpi. Hän pysähtyi varjoon ja selitti miksi varjossa tehty kuva tuntuu pehmeämmältä. Pilvi on taivaan softbox. Kun pilvet katoavat, katu muuttuu peiliksi. Jos et halua näyttää siltä kuin tulisit lentokentän turvatarkastuksesta, älä anna auringon lyödä suoraan silmiin. Ei mitään moralismia, pelkkää optiikkaa. Treffeillä valokuvaajan kanssa keskustelu poukkoilee tekniikasta siihen missä kahvissa on paras crema. Yhtenä hetkenä puhut histogrammeista, seuraavana siitä miksi joku on ihastuttava vaikka ei osaisi poseerata. Se rauhoittaa, koska kamera näkee enemmän rytmiä kuin täydellisyyttä.

Yllättävä käänne tuli vasta myöhemmin. Olimme sopineet, että hän näyttää minulle omia töitään. Laitoin takin tuolin selkänojalle ja selasin hänen sarjojaan. Kaupunkia ennen aamua. Ihmisiä, jotka nauravat silmät kiinni. Näin yhden kuvan, joka pysäytti. Olin siinä. Muutama vuosi aiemmin, taustalla ratikka, päälläni se sama kirppismekko, jonka olin unohtanut. Hän ei ollut huomannut. Minä en ollut tiennyt. Emme olleet tavanneet vielä. Se kuva oli otettu täydestä julkisesta paikasta, tilanteessa jossa kuvaaminen on meillä yleensä sallittua. Siinä hetkessä jännitti ja vähän myös lohdutti. Maailma on isompi kuin algoritmi ja pienempi kuin uskommekaan.

Tässä kohtaa on hyvä sanoa ääneen faktaa, koska kik seuraa naisista, deittailu ja kamerat samassa lauseessa nostavat aina kulmakarvoja. Suomessa julkisilla paikoilla saa pääsääntöisesti kuvata. Kotirauhan piiriin kuuluvissa tiloissa ei. Henkilön yksityisyyttä loukkaava kuvaaminen on kiellettyä ja julkaiseminen tuo omat sääntönsä. Jos kuvaa käytetään kaupalliseen tarkoitukseen, suostumus on käytännössä välttämätön. Editorial eli journalistinen käyttö on eri asia kuin mainos. Tämä ei ole lakineuvo, tämä on kunnioituksen ydin. Treffeillä valokuvaajan kanssa opin, että suostumus ei ole vain allekirjoitettu lomake. Se on tapa katsoa toista ja kysyä vielä kerran. Julkaistaanko tämä. Haluatko nähdä valintani. Poistanko jos pyydät.

Palataan hetkeen, jossa kik seuraa naisista oli vain kepeä idea. Siellä myös opin miten kuvaajat tapaavat miettiä paikan kautta, ei hinnaston tai näyttävyyden. Hyvä ravintola on valoisa mutta ei liian kirkas. Ikkunapöytä on oikea lottovoitto, jos aurinko on matalalla. Sateella voi syntyä parhaat kuvat, koska laatoille levinnyt vesi tuplaa valon. Pimeällä kuvaaminen ei ole epätoivoista, kun puhelimenkin kennot ovat kasvaneet ja valovoimaiset objektiivit päästävät sisään enemmän fotoneja kuin mihin vanha kompaktikamera kykeni. Jos treffailet kuvaajan kanssa, et välttämättä saa ruusua. Saat todennäköisesti taskulampun ja pyynnön kääntyä puoli astetta vasemmalle.

Tässä yksi paradoksi, joka tekee seurasta kutkuttavaa. Valokuvaaja on usein introvertti ja silti jatkuvasti ihmisten parissa. Kuvaamisen ytimessä on huomion antaminen. Ei vain valolle. Myös sinulle. Se tuntuu intensiiviseltä. Joskus liiankin. Silloin kannattaa sopia rajat. Mitä saa kuvata ja milloin. Missä kanavassa jakaa kuvia. kik seuraa naisista on ketterä alku, mutta todellinen luottamus syntyy silloin, kun molemmat osaavat olla myös ilman kameraa. Tai juuri sen kanssa, mutta ilman julkaisuahdistusta.

Fakta, joka hiljensi minut. Ensimmäinen tunnettu omakuva valokuvalla tehtiin jo vuonna 1839. Robert Cornelius asetti kameran, juoksi eteen ja odotti pitkää valotusta paikallaan. Jos hän olisi etsinyt kik seuraa naisista, hän olisi joutunut lähettämään hopealevyjä postissa. Naurattaa, mutta samalla muistuttaa, että teknologia muuttuu, tarve tulla nähdyksi ei.

Kysyitkö jo millainen oli itse deitti. Lyhyesti. Kylmä tuuli, lämmin kahvi, kaksi ihmistä, joista toinen katsoi maailmaa kuin se olisi käsinkosketeltava kartta. Sain kolme kuvaa, joista yhden laitoin profiiliin. Sain myös sanattoman opetuksen. Kun joku osaa etsiä valon, hän osaa usein myös etsiä sinussa kohdan, jota ei ole kiire korjata.

Entä jos etsit nyt konkreettisesti kik seuraa naisista ja mietit kannattaako sopia tapaaminen valokuvaajan kanssa. Kyllä, jos pidät ihmisestä, joka selittää miksi varjon reunalla on pehmeä kynnys. Kyllä, jos arvostat tilannetajua. Ehkä ei, jos inhoat odottamista tai jos sinulle on kauhua herättävä ajatus, että joku ampuu kymmenen ruutua putkeen etkä tiedä mihin ne päätyvät. Se on rehellinen raja. Rajat ovat hyviä.

Lopuksi pieni käytännön vinkki, jonka olisin toivonut kuulleeni aiemmin. Ota mukaan vaate, joka tuntuu omalta ja jonka pinta ei vilku liikaa. Vältä pikkuruutua päivänvalossa, se moiréilee kuvassa. Jos joku pyytää, testaa hetki hengitystä kuvien välillä. Sisään, ulos, kliks. Se ei ole rituaali. Se on rytmi, johon kuva ja ihminen pääsevät yhdessä.

Ja jos aloitat kaiken vain siksi, että kik seuraa naisista tuntui sopivan kevyeltä hakusanaparilta eräänä iltana, älä ylläty, jos huomaat oppineesi enemmän fysiikasta, suostumuksesta ja siitä miten katsoa, kuin yhdelläkään aiemmalla treffillä. Minä yllätyin. Hyvällä tavalla.